Keittiö näyttää kadehdittavan siistiltä. Pastellisävyisten peltipurkkien kokoelma reunustaa työtasoa, ruokapöydällä palaa kynttilä. Johanna Kukkanen-Hartikainen, 41, vilkaisee ikkunasta. Piha metsän laidassa on iso.
– Oli virhe muuttaa tänne, Johanna paukauttaa ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle.
Uudehko omakotitalo ostettiin Porvoon läheltä pari vuotta sitten. Johanna näkee ympärillään vain tekemättömiä töitä. Puutarhanhoitoon pitäisi käyttää tunteja päivässä.
– Enkä tiedä, minkä väriseksi seinä pitäisi maalata. Pelkään valitsevani väärin.
Johanna ei halua hukata enää yhtään aikaa, ei virheellisiin päätöksiin eikä turhalta tuntuvaan puurtamiseen.
– Haluan perheelleni sellaisen elämän, jossa meillä on aikaa tehdä tavallisia asioita yhdessä. Haluan, että ehdimme syödä yhdessä ja lojua sohvalla katsomassa telkkaria.
Olohuoneen sohvalla Johanna vetää jalat syliinsä, laskee kahvikupin pöydälle ja alkaa kertoa, mitä tapahtui hänen odottaessaan kolmatta lastaan.
”Elämäni muuttui huojuvaksi”
Minä kuolen, Johanna ajatteli. Oli perjantai, 8. joulukuuta 2017, kun hän istui kotipihallaan autossa ja itki. Raskaus oli edennyt 36. viikolle. Mies puhdisti lumia auton päältä ja radiossa soi Ed Sheeranin kappale Perfect – rakkauslaulu vahvalle ja upealle naiselle. Johanna oli varma, että hän lähtisi nyt viimeistä kertaa kotoaan sinä naisena, joka hän tähän saakka oli ollut.
Hän oli menossa lääkäriin. Kaksi päivää aiemmin hän oli huomannut rintaliiveissään maitotippojen seassa verta. Monena yönä hän oli herännyt siihen, että tunsi pistävää kipua vasemmassa rinnassaan kainalon puolella.
Rintasyöpään ei liity kipua. Niin sanottiin artikkeleissa, jotka Johanna oli netistä löytänyt.
Koko raskauden ajan häntä oli vaivannut äärimmäinen väsymys. Aamut alkoivat viideltä, kun kaksivuotias Erin heräsi. Johannalle oli tullut tavaksi ottaa ensimmäiset päiväunensa alakerran sohvalla siinä vaiheessa, kun hänen miehensä Anssi tuli alakertaan ja poika Luka, 10, lähti kouluun. Toiset päiväunet hän otti iltapäivällä. Ja nukahti silti iltaisin ilman ongelmia.
– Ihmettelin, miten voin olla niin väsynyt koko ajan. Minusta tuntui, ettei se ollut normaalia raskausajan väsymystä, toisin kuin muut vakuuttelivat.
Olo oli myös rauhaton. Mielessä pyöri ajatuksia kuolemasta. Se ei ollut masennusta vaan pelkoa, kuolemanpelkoa.
Mammografia tehtiin aluksi vain vasempaan rintaan, mutta nähtyään kuvat lääkäri ilmoitti haluavansa sittenkin tutkia myös oikean rinnan.
Silloin Johanna tiesi, että hänen pelkonsa oli toteutumassa. Johannan mies oli hänen vierellään. Säikähtäneenä Anssi kyseli lääkäriltä, onko hänen vaimollaan syöpä. Lääkäri vastasi vain, että huolestuttavalta näyttää.
Mammografian lisäksi lääkäri teki ultraäänitutkimuksen ja otti kolme paksuneulanäytettä, jotka lähetettiin kiireellisinä analysoitaviksi.
– Elämäni muuttui huojuvaksi. Kaikki pienetkin tulevaisuudensuunnitelmat katosivat sumuun. Mitä nyt tapahtuu? Mitä vauvalle tehdään? Minä kuolen, enkä ole siihen valmis. Tässä ei ole mitään järkeä, Johanna muistaa ajatelleensa.
Johanna arvostaa rintasyöpätutkimusta ja Roosa nauha -kampanjaa, joka kerää sille varoja.
Johannan kasvattiäidillä oli ollut rintasyöpä kymmenen vuotta aiemmin. Puhelimessa Tuula lohdutti tytärtään: rintasyöpä ei ole niin paha asia kuin miltä se tuntuu. Se on sairaus muiden joukossa, sitä voidaan hoitaa.
– Tuolloin en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Minä näin vain kuoleman.
Kotona Johanna etsi netistä tietoa diagnoosistaan. Lääkäri oli puhunut jotain mikrokalkista. Mitä ihmettä se tarkoitti? Se vaivasi mieltä.
Johanna itki ja ulvoi. Tai vain istui ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Mies ja ystävät vakuuttelivat, ettei rintasyöpään kuole.
– Vähättely loukkasi minua. Olisin halunnut puhua kuolemasta, mutta kukaan ei suostunut siihen.
Paitsi appivanhemmat.
– Anoppini jaksoi puhua kanssani koko päivän siitä, miltä kuolema mahdollisesti tuntuu ja mitä tapahtuu sitten, kun minua ei enää ole. Mitä minulta tänne jää? Miten kestän sen, kun minun pitää jättää rakkaani tänne? Miten mieheni pärjää?
Anneli-anopin kanssa etsittiin Syöpäsäätiön auttavan puhelimen numero. Ensin Johanna ei pystynyt sanomaan mitään. Langan toisessa päässä lohdutettiin, että itke pois vain, mitään kiirettä ei ole. Kun Johanna lopulta sai asiansa kerrottua, hänelle sanottiin, että yksi asia on varma. Ainakaan tänään hän ei kuole, eikä huomennakaan.
Ja sitten alettiin selvittää, mitä ne mikrokalkit tarkoittivat. Entä mitä tarkoittaa se, ettei yhtä solidia pesäkettä ollut? Kävi ilmi, että kyse oli eräänlaisesta syövän esiasteesta.
– Minulla oli ollut hengenahdistusta, mutta silloin tuntui taas helpommalta hengittää. En silti uskaltanut luottaa siihen, että minulla olisikin nyt vain jokin pikkuinen syöpä.
Diagnoosi olisi epävarma leikkaukseen saakka.
Sairaalakassin pakkaaminen tuntui ylivoimaiselta
Synnytys lähestyi, mutta sairaalakassin pakkaaminen tuntui ylivoimaiselta.
– Ajattelin, etten halua synnyttää. Miten voisin iloita siitä, että lapsi syntyy? En ymmärtänyt, mitä järkeä siinä kaikessa oli.
Onneksi vauva saisi syntyä ennen kuin Johanna joutuisi leikkaukseen. Varovasti hän alkoi iloita tulevasta vauvasta.
Aiemmat kaksi synnytystä olivat olleet hyvin vaikeita. Tämä kolmas oli Johannalle ensimmäinen, jonka jälkeen hän sai lapsensa heti rinnalleen. Onni ja helpotus vyöryivät päälle aiemmista epäilyksistä huolimatta.
Ensimmäiset maitonsa vauva imi ahnaasti rinnasta, mutta hylkäsi sen auliisti, kun hänelle tarjottiin pulloa. Johanna oli päättänyt, ettei alkaisi imettää, koska hänen vasen rintansa tultaisiin leikkaamaan kokonaan pois.
Parin sairaalapäivän jälkeen vauva ja äiti pääsivät kotiin viettämään joulua. Juhlapyhät kuluivat apeissa tunnelmissa. Läheiset auttoivat ihan vain olemalla läsnä.
– Pelkäsin päiviä enkä saanut niitä kulumaan. En uskaltanut olla yksin. Jaksoin vain istua, Johanna muistelee.
”Minulle rinta ei ole vain uloke vaan todella iso osa naisellisuuttani ja seksuaalisuuttani, iso osa minua. Illat ennen leikkausta vain itkin ja istuin tässä sohvalla.”
Sohvalta hän katseli muiden hääräämistä keittiössä. Kun mies lähti yläkertaan viemään pikkuisia nukkumaan, Johanna kuvitteli ajan, jolloin häntä ei enää olisi. Lasten nukahdettua mies tulisi alakertaan ja istuutuisi sohvalle.
Aivan yksin. Jossain vaiheessa hänellä olisi ehkä uusi naisystävä.
– Joku toinen nainen tulisi minun tilalleni. Joku muu saisi viedä lapseni nukkumaan ja lukea heille iltasadun. Ajatus tuntui sietämättömältä.
Erin, Anssi, Luka ja Johanna Linnanmäellä vuosi sitten.
”Tuntui, että minussa ei ole mitään kaunista”
Tammikuun puoliväliin määrätty leikkaus kauhistutti.
– Surin rintaani ihan hirveästi. Suihkussa en pystynyt koskemaan siihen. Sen pois leikkaaminen tuntui julmalta ja väkivaltaiselta.
Johanna ei pystynyt kuvittelemaan, miltä hän näyttäisi leikkauksen jälkeen tai miten ylipäätään pystyisi elämään sen jälkeen.
– Minulle rinta ei ole vain uloke vaan todella iso osa naisellisuuttani ja seksuaalisuuttani, iso osa minua. Illat ennen leikkausta vain itkin ja istuin tässä sohvalla.
Johanna oli myös ymmärtänyt, ettei ole vain yhtä sairautta nimeltä rintasyöpä vaan rintasyöpä on jokaisella sairastuneella erilainen. Vielä hän ei tiennyt, millainen hänen syöpänsä olisi.
Leikkaukseen mennessään hän jätti vastasyntyneen kotiin parhaan ystävättärensä hoiviin. Matka Porvoosta Helsinkiin Anssin kanssa kului hiljaisuuden vallitessa. Johannasta tuntui mahdottomalta, että heillä voisi enää olla minkäänlaista seksielämää. Mies taas ei nähnyt asiaa lainkaan samoin. Hänen mielestään millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että Johanna edelleenkin oli siinä vierellä.
– Kun laahauduin leikkaussaliin, tuntui kuin olisin vetänyt jalkojani hiekkapaperissa. Pelkäsin ihan hirveästi. Maatessani leikkauspöydällä minua pyydettiin vielä sanomaan ääneen, mikä minulta leikataan. Vastasin ”vasen rintani. Vaikken haluaisi”, Johanna muistelee.
Leikkauksen jälkeen olo oli surullinen ja väsynyt mutta samalla helpottunut. Se oli ohi.
Rinta ja kolme imusolmuketta oli poistettu, ihosta roikkui dreeni eli laskuputki, jonka kautta veri ja kudoserite poistuivat kehosta.
– Kotona menin suihkuun silmät kiinni, koska en halunnut nähdä peilikuvaani.
Oma ulkomuoto hävetti. Raskauden aikana Johanna oli lihonut 30 kiloa, hän oli juuri synnyttänyt ja lisäksi hänen ruumistaan oli leikelty.
– Olo oli rikkinäinen ja kamala. Tuntui, että minussa ei ole mitään kaunista. Jäljellä oli vain säälittävä läntti.
Johanna ei halunnut poistua kotoa eikä puhua kenenkään kanssa. Hän ei halunnut selitellä kenellekään, mitä oli tapahtunut. Varsinkaan hän ei halunnut esittää, ettei mitään olisi tapahtunut.
Vihdoin hyviä uutisia
Sairaalasta Johanna sai lähetteen psykiatrille, jonka kanssa hän olisi halunnut käydä läpi yhä uudelleen sitä hetkeä, jolloin hän sai kuulla sairastavansa syöpää.
– Minua ei kiinnostanut puhua tukiverkoista tai jaksamisesta vaan olisin vain halunnut kelata sitä päivää, kun tunsin, että kaikki entinen katosi. En päässyt alkuvaiheen ahdistavasta tunnelmasta millään yli.
Psykiatri ei kuitenkaan nähnyt tilannetta samoin. Johanna lopetti terapian, koska ei halunnut tuhlata aikaansa. Hän lainasi kirjastosta pinon kirjoja, joissa syöpään sairastuneet kertovat tarinansa.
Kaikissa oli kuvattuna se hetki, kun ihminen ymmärtää sairastavansa syöpää – mitä tapahtui sitä ennen ja mitä sen jälkeen. Johannan analysoitua asiaa tarpeeksi hänen tunnetilansa muuttui.
– Huomasin pieniä, hyviä asioita. Eräänä pakkasaamuna näin, miten takapihalla aurinko värjäsi puut timantinhohtoisiksi. En ollut ikinä tajunnut, että jotain niin kaunista voi olla.
”Kun sinä päivänä tulin kotiin, otin Edithin syliin. Hellin ja pitelin vauvaa kuin ensimmäistä kertaa.”
Jälkitarkastus oli helmikuun alussa.
– Menin kädet korvilla huoneeseen, mutta lääkäri sanoi, että voin rentoutua. Hänellä olisi vain hyviä uutisia.
Leikkauksen lisäksi muita hoitoja ei tarvittaisi.
– Kun sinä päivänä tulin kotiin, otin Edithin syliin. Hellin ja pitelin vauvaa kuin ensimmäistä kertaa. Hän oli sen oloinen kuin ei olisi koskaan ollut sylissäni.
Vastasyntynyt Edith toi tullessaan onnen ja helpotuksen.
”Tulevaisuus on olemassa”
Rinnankorjausleikkausta Johanna ei ole vielä kovin paljon uskaltanut ajatella, vaikka se onkin edessä jonain päivänä. Vaatekauppojen alusvaateosastoja Johanna välttelee. Aiemmin hän rakasti kauniita alusvaatteita, nyt niiden näkeminen ärsyttää häntä. Miehelleen Johanna haluaisi olla sama nainen kuin ennenkin.
– Sanoin hänelle, että en tiedä, tuletko ikinä näkemään minua tällaisena. Haluan pitää kiinni illuusiosta.
Vieläkin suihkuun meneminen ja oman vartalon näkeminen tuntuu pahalta. Arpea ei ole koskettanut kukaan muu kuin hänen pienet tyttönsä. Kaksivuotias Erin on saanut pestä sen omalla Muumi-saippuallaan.
Ja välillä käy niinkin, että Johanna unohtaa, että hänellä on vain yksi rinta. Hän elää ihan tavallista arkea, nauraa ja hulluttelee.
Kuoleman kanssa Johanna on sinut.
– Olen antanut kuolemalle hiljaisen hyväksyntäni. En kuole vielä mutta joudun lähtemään täältä joskus, Johanna sanoo ja alkaa muistella päivää, jolloin hän oli menossa Lukan kanssa kaupungille.
Äiti ja poika näkivät taivaalla lentokoneen. Silloin Johanna lupasi pojalleen, että kunhan hän palaa hoitovapaalta töihin, ei mene kauan kun hekin ovat matkalla jonnekin.
– Tulevaisuus on olemassa. Viime vuodenvaihteessa en uskaltanut ajatella, mitä teemme seuraavana päivänä ruoaksi. Nyt pystyn jo ajattelemaan sitä, että Luka menee armeijaan kahdeksan vuoden päästä. Ja minä olen siellä näkemässä sen.
Juttu on julkaistu alun perin Annassa 43/2018.
